Kielimallien oksentamasta kertakäyttösutusta on valitettavasti jo tullut niin yleistä, että on vaikea löytää paikkoja jossa siihen ei törmäisi. Generoivan AI:n parissa työskentelevät oppivat nopeasti erottamaan koneen tuottaman sisällön aidosta (joskin kuilu näiden välillä kapenee koko ajan). Andrej Karpathy lanseerasi Twitterissä termin vibailu (“vibe coding” — suomennos minun) koodausprosessille, jossa AI-avusteisen koodaussession tavoitteena ei ole tuotantokelpoinen laadukas koodi, vaan täysin uudenlaiselle kehitysprosessille antautuminen — fiilistely. Vibailusta on nopeasti muodostunut yksi vihatuimmista, rakastetuimmista ja väärin ymmärretyistä käsitteistä.
Useimmissa yhteyksissä vibailulla tarkoitetaan ymmärtämätöntä ja sottaista koodinkehitystä, jonka lopputuloksena on ala-arvoista koodia. Tai jos vibailusta puhutaan vähän vähemmän nörtille yleisölle, sillä saatetaan tarkoittaa “näin hienoja juttuja AI osaa luoda täysin itsenäisesti”-tyylisiä asioita. AI-sanastolle tyypillisesti koko vibailun käsite on siis melko häilyvä ja vain muutaman kuukauden ikäisenä elää vahvasti.
Karpathyn alkuperäinen pointti ei kuitenkaan ollut kumpikaan yllä olevista. Karpathy tarkoitti “vibe codingilla” uuden teknologian mahdollistamaa uutta työskentelyprosessia. Suomennan vapaamuotoisesti muutamia otteita alkuperäisestä twiitistä:
Sanon vibailuksi sitä, kun antaudun koodauksessa täydellisesti fiiliksille ja unohdan, että koodi on edes olemassa. [..] Puhun vain SuperWhisperille, joten tuskin edes kosken näppäimistöön. [..] Olen liian laiska etsimään asioita joten pyydän tyhmiä muutoksia kuten “pienennä sivupalkin leveyttä puolella”. Hyväksyn kaikki muutokset automaattisesti, en lue enää koodia. Kun saan virheilmoituksia, syötän ne suoraan koneelle, mikä yleensä riittää korjaukseen. [..] Kertakäyttöisten viikonloppuprojektien rakennus ei tällä tyylillä ole enää koodausta — minä vain näen juttuja, puhun juttuja, kopipeistaan juttuja ja se enimmäkseen toimii.
Vibailu on siis täysin uudenlainen tapa tuottaa koodia tietokoneella. Se on enemmän prosessi ja tapa suhtautua kertakäyttökoodiin kuin mitään muuta. Ja luonnollisesti vibailu ei sovellu joka tilanteeseen eikä toimi kaikissa yhteyksissä. Mutta se, että tämä on ylipäätään mahdollista, on melko mullistavaa koko alalle. Simon Willisonin alati kasvava työkalukokoelma on hyvä esimerkki siitä, miten paljon käytännöllisiä pieniä työkaluja on mahdollista koodata enimmäkseen LLM-työkaluilla, mutta toisaalta kyseisen projektin kehotteita tutkimalla näkee myös hyvin miten paljon syvää kehittäjäosaamista niiden loppuun saattaminen edelleen vaatii.
Mutta ihmiseltä vaadittava ymmärrys tällaisten projektien luomiseen pienenee päivä päivältä. On kiinnostavaa seurata miltä softakehitys näyttää (oletettavasti hyvin pian) kun koneet oppivat luomaan laajoja ja kompleksisia tietojärjestelmiä hyvin minimaalisella insinööriavustuksella. Vibailu johtaa räätälöidyn softan uuteen renessanssiin.